Aika noloa...
Empä taida enää nassuani kehdata näyttää julkisesti.
Niinhän siinä sitten kävi, että mamman oli toteutettava uhkauksensa ja kiikutettava meidät eläinlääkärin katsottavaksi. Maanantai iltana Onnin varpaat olivat aika hyvät. Tosin mamma huomasi, että oma alaleukani vähän punoittaa. Tiistai aamuna mamma sitten järkytyksekseen totesi, että olin jälleen yön aikana pessyt Onnin varpaita erittäin antaumuksellisesti ja ne olivat todella rikki ja punaiset. Lisäksi oma alaleukani punoitti entistä enemmän, huulikin oli turvoksissa.
Eläinlääkärikin kauhisteli ja totesi ettei ole koskaan vastaavaa nähnyt. Totesi kuulteni, että taidan olla vähän sekopää kissa - vähän alkoi moitteita kuunnellessani jo nolottaa. Mutta, kun Onni on pidettävä puhtaana -selitykset eivät uponneet. Sain kunnon ukaasit olla nyppimättä varpaita tai Onni otetaan "huostaan" minulta syöntien väliajoiksi. EIKÄ! Onnia ei minulta viedä minnekään! Saimme sitten molemmat antibioottikuurit syötäväksi ja Onnin varpaisiin suihkutettavaksi jotain haavasuihketta..
Kuvissa nyt vähän näkyy miten ahkerasti olen varpaita pessyt - nolottaa.. Onneksi Onni on hyvin tyytyväinen pentu. Lääkkeen nielee kiltisti ja yrittää jo itsekin vähän putsailla turkkiaan. Haavasuihke oli kuitenkin niin pahanhajuista, että koko pesä löyhkäsi - mamma totesi, että parasta olla suihkuttamatta, jotta pystyn edelleen pesässä Onnia syöttämään ja hoitamaan. Mutta varpaisiin ei saa koskea!
Helmikin pääsi vihdoin pesäkoloon tutustumaan Onniin lähemmin. Toki minun puolestani olisi voinut tulla jo aiemminkin, mutta mamma on rajoittanut vierailuja. Kauniisti pikkusiskoni lähestyi puoliveljeään ja katsoi ja nuuhki... ja vähän hämmentyneenä perääntyi. Ei se höpsö tainnut ymmärtää, että Onni on pieni vauvakissa.
On meidän talossa muutakin yllättävää tapahtunut. Kerroinhan mamman todenneen perjantaina, että jotain kivaa on tiedossa. Iltasella mamma pakkasi boksini autoon ja häipyi. Tuli sitten muutaman tunnin päästä takaisin boksini kanssa, joka ei enää ollutkaan tyhjä. Sieltä kuului sihinää ja murinaa ja boksista pilkisti mustavalkoinen pää esiin. Iivariksi päätä kutsuivat. No tulihan sieltä sitten vartalo, tassut ja häntäkin esiin!
Meille muutti 14 viikon ikäinen mustavalkoinen poika, Iivari. Virallisesti Kultahuiskan Iivari. Todella reipas poika. Ihan kuin minä aikoinaan, se otti luulot pois paimensukuisilta alamaisilta sihisten ja muristen niille. Helmikin sai kuulla kunniansa. Minulle Iivari sihahti vain ihan vähän. Ihastuin pentuun!
Ja toki Niehku - ystäväni halusi myös tutustua Iivariin lähemmin. Yhdessä katselimme - minä, Helmi ja Niehku-ystäväni - kun Iivari leikki pallohyrrällä.
Ja Niehku - ystäväni - rakkaudesta kissoihin <3 - ei enää Iivarikaan sihissyt.
Iiivari on kotiutunut hyvin. Pentuhuoneeseen kuulen, kuinka se mennä melskaa ympäri taloa Helmin kanssa ja välillä yksistäänkin. Mamma huudellessa nimeltä, IIvari tulla kipittää nopeasti jalkojen viereen ja sitten alkaa kehruu. Kyllä on kova poika kehräämään. Pentuhuoneeseen mamma ei Iivaria ole vielä päästänyt, mutta kiva leikkikaveri Onnilla on tiedossa kunhan poikani ensin vielä vähän kasvaa.
Minä makoilen tyytyväisenä pentupesässä ja yritän olla nyppimättä Onnin varpaita. Kyllä minua hävettää - kun se eläinlääkärikin sanoi, että olen ihan sekopää - mielestäni olen vain sekaisin Onnista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti