Ramppikuume iski...

Aavistelin jo keskiviikkoiltana, että jotakin on taas tekeillä. Minut nimittäin suurista vastusteluistani huolimatta upotettiin vettä täynnä olevaan pesuvatiin. Pestiin ja huuhdeltiin, taas pestiin ja vieläkin huuhdeltiin - olin uitettu kissa. Lopputuloksena myös naarmutettu mamma ja hölmistyneet paimensukuiset alamaiseni. Kieltämättä tuli kyllä puhdas olo ja sain köllötellä lämpimän pyyhkeen sisässä mamman sylissä kuivatuksilla - päätteeksi sitten vielä harjailtiin turkki mahan alta suoraksi. Kampaamisen olisi voinut jättää väliin, sillä muutama takun alun suoristus nipisteli ikävästi ja mamma saikin palkaksi vielä muutaman lisänaarmun - mitäs nipistelee!

Meni sitten pari päivää ihan tavanomaisesti leikkiessä, nukkuessa, syödessä ja pentuja katsellessa. Me kaikki - siis minä ja paimensukuiset - istuskelemme vierekkäin rivissä pentuhuoneen aidan takana: nuuskuttelemme kantautuvia hajuja ja kuuntelemme karvapalloista lähteviä vinkaisuja, haukahduksia ja suoranaista kiljuntaakin. Lähempää tuttavavuutta en ikäväkseni ole päässyt vielä tekemään.

Lauantaina mamma toi boksini olohuoneeseen. Täytyihän minun uteliaasti mennää sinne tutkiskelemaan ja päädyin suljetun oven taakse. Mamma oli aamusta kertoillut, että pääsen Enni-siskoa ja Unna-emoa sekä muita pentukotini kissoja moikkaamaan sekä tietysti omaa kasvattajaani <3. Joten autoon ja ajelu kohti Riihimäkeä. Parin ajelukilsan ajan yritin protestoida naukuen, että voisin kotiinkin jäädä. Kerran mouraisin niin lujaa kuin ikinä pystyin ja pelästytin mamman: meinasi ajaa lumipenkkaan pelästyksissään.Sen jälkeen ajattelin viisana kissana pysyä hiljaa, jotta pääsemme ehjänä perille.
Pentukoti vaikutti tutulta paikalta. Lempi kiipeilypuuni mökin kera oli paikallaan, mukava makoilu sohva niinikään ja liskoterraario, joka on aina mielenkiintoinen. Pentuhuoneessa sain rauhassa  muistella varhaisvaiheitani. Sitten Enni-sisko tuli käymään, tosin turvallisesti kasvattajani sylissä. Siskolle oli kyllä pakko murista ja sihistä; en oikein enää muistanut miten toisten kissojen kanssa seurustellaan ja sisko ei osannut koiraa.... Ennin silmät pyöristyivät tyrmistyksestä ja vähän meikäläistä taisi nolottaa. Laumanjohtajakissa Nepo kokeili myös onneaan pariinkin kertaan. Toisella kerralla lymyilin terraarion päällä ja pääsin vähän murinasihinälläni herran yllättämään - vähänkös olin pollea ja esittelin hänelle sitten ylvään kuningatar istuma-asentoni kuuluisan katseeni kera, jolla paimensukuiset laitetaan ruotuun. En oikein päässyt selville tehosiko se Nepoon, siis olenko nyt myös hänen kuningattarensa?!?
Valkeni sunnuntai aamu pentukodissani: Ennin ja meikäläisen turkkia vielä suoristeltiin ja taas pääsin boksiini. Olo oli hieman epävarma, kun mammaakaan ei näkynyt - mihinkähän minua oikein viedään. Kasvattajani tarinoi, että pääsen jälleen näyttelemään isoon kissanäytelmään. Vähän alkoi jo jännitys tuntua mahan pohjassa; enhän ollut ehtinyt harjoitella rooliani. Näytelmäpaikalla kaikui, ympärilläni oli taatusti lauma tiikereitä ja ihan vieressäni ulvaisi musta pantteri - tai ainakin niin luulin. Minua yritettiin kiskoa boksini perältä, jonne olin piiloutunut. Pakkohan sitä oli murista ja sihistä - eikä omaa mammaani näkynyt missään! Eläinlääkäri yritti käpälöidä- ei kai taas nesteytystä isolla neulalla? Se juttu muistui edellisestä eläinlääkäristä mieleen- pitäisiköhän varmuudeksi iskeä hampaat eläinlääkärin käteen? Eikä vieläkään mammaa ollut missään - RAMPPIKUUME ISKI!
Onneksi kasvattajani on niin ymmärtäväinen ja pitää meistä kissoista superhyvää huolta. Hän lohdutteli ja kertoi, että mamma tulee pian. Ja ilmoitti sitten, että voin tällä kerralla jättää näyttelemisen väliin. No huh onneksi - kuka sitä nyt tiikeripantterilaumassa haluaa näytellä pienenä kissana. Mamma saapui paikalle - päiväni oli pelastettu! Ulkaltauduin ulos boksistani mammalle kehräämään ja puskemaan. Hän nosti minut näyttelyhäkkiini ja sain rauhassa katsella ympärilleni. Totesin etteihän siellä tiikereitä ollut ja pantterikin oli kadonnut. Kissamaisia hajuja kuitenkin ja tuijottavia ihmisiä - no nehän nyt on ihan kiva juttu. Niille oli ihan pakko vähän näytellä söpöstelyä ja selällään kellistelyä ja puskemista - takapöksyt vähän vielä tärisi. Mamman sylissä sain katsella näytelmän etenemistä ja harjoitella seuraavaa rooliani varten, jotta silloin ei ramppikuume yllättäisi!

Enni-siskoni oli niin reipas tyttö koko ajan. Hän suorastaan nautti näyttelemisestä ja näytelmätuomarikin piti hänestä kovasti kehuen kaunista päätä ja profiilia sekä upean pitkää häntää - hienoa sisko!

Kyllä Enni onkin kaunis tyttö - oikea prinsessa!

Samu-veljeänikin vähän jänskätti, mutta hän veti hienosti oman osuutensa näytelmässä.

Kaikkein parhaiten roolissaan suoriutui kuitenkin lauantaina kuulemma Velmu- veljeni. Hän sai Ex-1 ja värin parhaan -tittelin. ONNEA VELMU! (Minulla ei nyt ole sinusta kuvaa tähän laittaa, mutta kasvattajani sivuilla on sinusta kuvia!)
Kotiin päästyäni paimensukuiset alamaiseni ottivat minut  riemuiten vastaan. Yrittivät tukea kuononsa boksiini, hyvä että ulos pääsin. Sitten Niehku-ystäväni pesi minusta vieraat hajut pois päästä varpaisiin, toki itse viimeistelin lopputuloksen. Ja pääsin makoilemaan omalle sohvalle! Ensin tietysti tarkistin, että kaikki karvapallot ovat tallella pentuhuoneessa!

Jukrat nehän ovat oppineet melkein kävelemään poissaollessani - ja olin vain 24 H - matkalla.
JA MAMMA - seuraavalla kerralla olet mukanani koko ajan, niin ei näytteleminen jännitä niin paljon!

Pieni ja hento ote...

 Suurella rakkaudella... hellyydellä... huolenpidolla...

Pieni ja hento ote...

Pienessä kissan sydämessäni on viikon kuluessa liikahtanut niin paljon tunteita.... ihan herkistyneenä olen katsellut miten Adja on pitänyt huolta Taikaviisikostaan. Mieleeni on tulvinut muistoja oman Unna-emon hellästä huolenpidosta, pehmeästä turkista, karhean kielen nuolaisusta nenän päällä, maidon tuoksusta... minun oma Unna-emoni oli maailman paras emo :)

Olen vaivihkaa kateellisena seurannut miten Adja palvoen katselee omia karvapallojaan - niinkuin nyt ylpeä emo omiaan ihailee.... ja mieleeni muistuu oman emon lempeä katse vihertävän keltaisissa silmissä....

.... ja tassun lempeä kosketus, kuonon nuuhkaisu.... ihan pukkaa ikävä omaa emoa!

Ja tässä ne ovat -pulskistuneet- viikon ikäiset Adjan ja Ompun Taikapennut.

Olen myös syrjäsilmällä katsellut miten mamma niitä ihailee ja silittelee ja nuuskuttelee pentutuoksuja ja laskee varpaita ... tuskin siis malttaa pitää sormensa niistä erossa - Ihan kuin meikäläisenkin oma kasvattaja. Kyllä nuo kasvattajat ovatkin ylpeitä meidän karvatassujen saavutuksista! ja siinä samalla olen toistuvasti kuullut, kun sitten kesän jälkeen... niin kyllä sitten.... ymmärrät....  mitähän oikein pitäisi ymmärtää, se ei ole vielä aivan minulle selvinnyt.

Adja otti myös hoivatakseen pehmo-koiranpennun. Pehmo-tiikerikin oli tarjolla, mutta sen Adja päätti jättää minun ja Niehku-ystäväni hoiviin.Täytyyhän meilläkin olla pehmo kavereita!

Jotain on tainnut liikahtaa Viisaan mustan ja pehmo-Nallenkin sydänalassa. Niin rauhallisina ja tarkkavaisina ne seuraavat pentulaatikon karvapalloja. Ovat nyt parina päivänä saaneet aidan takana käväistä, kun taas meikäläinen on koko viikon saanut seurailla tapahtumia aitiopaikalla - olen vähän ylpeä edustani! Tarkemmin ajatellen sehän on kyllä meikäläisen, Saaga- kuningattaren, tehtäväkin valvoa valtakuntaansa.

Niehku- ystäväni odottelee jo, josko karvapallot vastaisivat leikkiinkutsuun....

Pentusten uinaillessa katselen minäkin omia päiväuniani. Viisas musta ei mahtunut sohvalle omalle huovalleen, koska olin valloittanut paikan. No se päätti sitten nukkua minun makuualustallani. Aika koomiselta se näytti: iso koira pienessä pedissä :)

Siirryinpä karvistelemaan oman kiipeilypuuni yläpetiin ruokakupin viereen - selällään...

... ja kylkeä kääntäen. Pentuhuoneesta kuuluu karvapallojen unelias tuhina, unihaukahdukset, vikinää, mutta minä jatkan omia päiväuniani.
Pieni ja hento ote..... ehkä.....

Viime yönä tapahtui kummia....

 Aitiopaikalta tähystellen kummallisia sattumuksia...

Perjantai aamun valjettua alkoi meillä entistäkin jännittyneempi odotus - siis niiden karvapallojen esiinmarssin. Adjan lämmöt olivat kuulemma laskeneet ja mielenkiitoisia tapahtumia oli siis odotettavissa vuorokauden kuluessa. Mamma viimeisteli tarvikkeita, tekstaili Adjan omistajan kanssa ja nostatteli ihan ilmiselvästi verenpaineitaan. Me muut sen sijaan otimme odotuksen tunnelman ihan rennosti...

Viisas musta makoili lempipaikallaan yläkerran portaissa...

Pehmo-Nalle ja Niehku-ystäväni alatasanteella....

.. siirtyivätpä sitten yhteen läjään olohuoneeseen kuulostelemaan pentuhuoneesta ajoittain kuuluvaa läähätystä. Viisas musta oli kyllä aika tietävän ja osaaottavan oloinen koko päivän....

Minä seurailin mielenkiinnolla mamman puuhia. Ainoana karvatassuna pääsin edes pentuhuoneen läheisyyteen tsekkailemaan tilannetta, muiden oli tyydyttävä oven takaa kuuluviin ääniin.
Iltaa kohti meno kiihtyi. Adjan oma Anna-emäntä saapui ja vielä kolmattakin kätilöä odottelivat, mutta eipä ehtinyt paikalle. Loppuhuipennuksen lähestyessä päädyin makoilemaan nojatuoliin, josta oli suora näköyhteys tapahtumien keskipisteeseen - ihan jo minuakin alkoi jännittämään, että mitähän sieltä esiin tupsahtaa. Meni kuulemma pentuvedet ja odoteltiin supistusten alkua, Adjaa juoksutettiin ulkona ja sisällä ja ja ja... muutama heikko supistus eikä homma siis edennyt. Mamma tuskaili, että taitaa olla tulossa iso karvapallo, joka oli kuulemma tulossa vielä takajalat edellä - no huh, ajattelin - alkoi minunkin niskavillani kohota ihan myötätunnosta. Aikansa yrittivät ja sitten kuulin mamman juttelevan jälleen puhelimessa. Puhelun jälkeen meikäläisen visio pimeni: minut nimittäin kipattiin turvaan pimeään makuuhuoneeseen ja ihmissakki kera Adjan kiirehti autolle ja eläinlääkärille tarkistuttamaan karvapallotilanteen. No olishan se pitänyt arvata, että meikäläiseltä jää kohokohta näkemättä - minulta uteliaalta mettikseltä!

Takaisin porhalsivat reilun tunnin päästä. Olin siis edelleen pimennossa makkarissa. Mutta äänistä päättelin, että tulosta oli tullut. Karvapallot vikisivät ja lisää vikinää alkoi hetken päästä kuulua. Eka karvapallo käväisi syntymässä eläinlääkärin pihassa ja kaksi seuraavaa vastaanottohuoneessa ja loput kaksi syntyivätkin sitten kotona pentulaatikossa. Ei ollut hukkareissu :)

.. lainasivat sitten varapetiäni karvapalloille, jotka olivat pienoisia jättiläisiä, osa yli 400g - eipä ihme, että pienellä koiraäidillä oli tukalat paikat synnyttää jättiksiä maailmaan.

Ja tässä karvapallot sitten ovat: kaksi parkkia ja kolme mustaa merkein. Tyttöjä kolme ja poikia kaksi. Niin terhakoita ja jänteviä ja ahmatteja...

.. ja minuahan ei sitten enää pimentoon tapahtumien keskeltä siirretä! Haluan seurata mitä ne karvapallot puuhaa, jos kerran minun pitää ottaa niistä jotain opiksi, kuten mamma sanoi. Yritin kyllä ilmoittaa, että mihähän en koiranpentuja maailmaan saata enkä muusta vielä mitään tiedäkään... Mamma kuitenkin myhäili jotekin salaperäisesti, että vähän jäi pohdituttamaan... Parasta siis ehkä ottaa opiksi!

Kiirettä pitää !

Täällä talossa ei kyllä aika tule pitkäksi! Täällä meno ja meininki on sen verran monipuolista, että melkein näin pienen kissan pää menee ihan pyörälle. Mamma juuri jouluksi järjesteli uusia tavaroita hyllyille ja pöydille - kutsui niitä joulukoristeiksi. No eipä aikaakaan, kun se päätti sitten korjailla ne pois ja kuusikin heitettiin pihanperälle. Se ei kyllä ollut mitenkään meikäläisen vika, että kuusesta tänä vuonna neulaset rapisi alas pikavauhtia tai enintään hiukan oli meikäläisellä ja paimensukuisten hännänheilutuksella osuutta. Pääasiallinen vika oli kyllä itse kuusessa, vaikkei mamma sitä oikein meinannut uskoa.
 No menneellä viikolla alkoi sitten uusi rakentelu- ja sisustusprojekti: mielenkiinnolla seurailin mitä tuleman pitää ja toki osallistuin antaumuksella rakennuspuuhiin. Minua rohkelikkoa ei vasaran pauke häiritse porauskoneen pörinästä puhumattakaan. Päätin hyvin tarkasti seurata projektin etenemistä - pitäähän kaikilla hommilla olla myös päällysmies! Ihmettelin hieman miksi nyt verkkoseinää pitää oviaukkoon rakennella ja porttia asetella. Mammalta sitten kuulin, että saan loppiaispäivänä uuden paimensukuisen alamaisen!  Minut pitää kuulemma pitää siitä erossa ja niin myös minun omat entiset alamaiseni. Pohdiskelin, että jopas nyt jotakin - mikähän sieltä oikein saapuukaan.

Kertaalleen rakennusprojektin tiimellyksessä säikähdin pahanpäiväisesti pehmo- Nallen kanssa. Joku perheemme miespuolisista jäsenistä oli laittanut metalliportin sen verran kiikkerästi seinän viereen, että kun kuljin siitä Nallen kanssa ohi, riitti Nallen hännänheilautus sen kaatamiseen - hirveä rysäys ja me molemmat kipitimme pikajuoksua olohuoneeseen. Mamma kehtasi nauraa meidän pikapyrähdyksellemme - tai se kuulemma nauroikin vain Nallelle, joka on tunnetusti rauhallinen kulkija ja nyt sillä oli melkein tuhat jalkaa mahan alla. Rakennusprojekti saatiin valmiiksi meikäläisen valvonnassa ja likaantuuhan sitä nyt tassut töitä tehdessä - loppuilta kuluikin sitten pesupuuhissa....

... puhtoiset tassut...

.. työpäivän päätteeksi hilauduin viisaan mustan viereen uinahtelemaan - näin lähelle pääsen jo kehräilemään ilman, että se siirtyy toiseen paikkaan - olen edistynyt kesytyksessä!

Niehku katsoi parhaaksi istuskella vain tuolissa muiden ahertaessa..

.. välillä vähän leikittiinkin - Niehku, et ota minun hiirtäni!

Sitten koitti Loppiainen ja uusi paimensukuinen alamaiseni saapui:

Vaivihkaa katselin, että on aika pyöreä paimensukuiseksi, pohdiskelin, että on ruokaa rakastava tyyppi. Sitten muistinkin, että olenhan Adjan nähnyt vilaukselta aiemminkin - se taisi olla marraskuulla, kun mamma piilotteli sitä muutaman päivän alakerrassa: piti kuulemma pitää erossa varsinkin Nallesta, kun Adjalla oli silloin juoksut.

 

No kyllä on muhkean kokoinen Adja. Yritti kuitenkin lähteä ajamaan meikäläistä takaa yläkerran rappusiin. Mamma huikkasi tiukan komennon, että takaisin ja totesin, että Adja kuuluu myös tottelevaisiin karvatassuihin. Samaisen komennon yhteydessä sitten selvisi, että Adjalla onkin pentusia mahassa kasvamassa ja siitä pyöreys. Joten ei sovi ison pentumahan kanssa kissan perään rappusissa ryntäillä! Ja minä kun kuvittelin, että Adja on vaan syönyt liikaa - minkähänlaisia ne pennut sitten onkaan - jännittavää!

Koska Adja on kuitenkin paimensukuinen alamaiseni, niin pitäähän tyttö järjestykseen laittaa ja opettaa talon tavoille. Tässä muistutuksena ilmeeni, kun ekana päivänä taloon tultuani tuijotin kolmea koiraa. Kokeilin tämän saman katseen tehoa myös Adjaan: sain muuten tuijottaa kauemmin ja tosi tiukasti ennenkuin Adja älysi laskea oman tuijotuskatseensa alas - totesin Adjan olevankin tiukempi tapaus. No meikä kuitenkin tuijotuskisan voitti ja ottelu 1-0 meikäläiselle :)

Adja on oikeasti tosi symppis tyyppi. Aidan takaa se ei pääse ryntäämään perääni, joten seurustelu on turvallista. Ihan hiljaa olemme toisiamme katselleet ja nuuskineet toistemme hajuja, kuononpäitä ja tassuja -  kyllä meistä vielä ystäviä tulee.

Päätin myös kokeilla matolla makoilua Adjan tyyliin : kyljellä pitkin pituutta....

... mahallaan sammakkoasennossa...  RENTOUTTAVAA!

Sillä välin viisas musta ja Adja vaihtoivat yhteisymmärryksessä kuulumisia. Niin Nere on kuulemma tulevien pentusten isoäiti.
Meillä ei siis todellakaan aika tule tylsistymisen takia pitkäksi. Jänniä päiviä on tiedossa, kun yritän pitää simällä milloinka ja minkälaisia palloja sieltä maailmaan ilmestyy - minulla onkin sen jälkeen todella iso Saagamainen valtakunta!