Vihdoinkin...
Siis aivan mahtavaa. Vihdoinkin pääsin kaulurista eroon. Maanantaina iltapäivällä mamma haki minut yläkerrasta ja sain viettää loppupäivän Onnin, Helmin ja Iivarin seurassa - ihan ilman älytöntä vekotinta. Tosin mamma vahti kuin haukka etten vaan vahingossakaan nyhdä sitä langanpätkää, joka edelleen törrötti haavasta - olisihan siinä ollut riski, että nyppäisen samalla haavan reunaa auki. Oli niin kiva nähdä jälleen Onni pitkästä aikaa. Pikkupoikani oli kasvanut viikon aikana valtavasti - ikää mittarissa 16 viikkoa ja painoa puntarissa 2165g.
Ja kylläpä Onnin vauhti onkin lisääntynyt. Poika porhaltaa erittäin vilkkaan vauhdikkaasti, on jukuripäisen kovakorvainen, vaikka näyttääkin viattoman suloiselta. Mamma sille käytöstapoja yrittää parhaansa mukaan koulia. Onni on rohkea pieni mies!
Maanantai-iltana mamma vei minut vielä takaisin yläkertaan ja laittoi kaulurin paikalleen. Alistuin kohtalooni surullisena. Mamma pelkäsi, että yöllä näpertelisin haavan kanssa ihan liikaa. Tiistai aamuna mamma tarkasteli masupuoleni todeten sen näyttävän hyvältä ja vihdoinkin kuulin sanat - on se parantunut jo aika hyvin, riittävästi. Kauluri jäi sairastuvalle ja meikä kipitti alakertaan hyvin vauhdikkaasti. Ihanaa - ilon päivä!
Olen ottanut edelleen rauhallisesti. Mamma on tästä seikasta hyvin tyytyväinen. Näin leikkaushaavakerrokset saavat edelleen rauhassa umpeutua kunnolla. Ja mikäpä tässä onkaan köllötellessä ja katsellessa, kun Iivari leikittää Onnia. Pojilla on hauskat jutut keskenään.
Helmihän sitten sai väistyä minun lempparimakuupaikaltani kiipeilypuun yläpedille - joka on vanha lempparipaikkani.
Pojat lepäilevät leikin äärellä. Ja minä rentoudun uuden kiipeilypuun alapedillä, jonka olin vallannut itselleni jo paljon ennenkuin jouduin yläkerran eristysselliin, tarkoitan sairastupaan. Ihanaa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti